Ensimmäisen kerran hurahdin pajuhommiin, kun 2000-luvun alussa osallistuimme silloisen anoppini kanssa lasten pajukurssille. Kahdestaan. Teimme vain pienen kasvituen, mutta se oli menoa meille. Anoppini alkoi kasvattamaankin koripajua (sekään ei ollut vaikeaa), osallistuttuaan useammillekin aikuisille tarkoitetuille kurrsseille. Minä kuivattelin ja liottelin pajuja ammeessa kotipihallani, tehden milloin mitäkin. Näinä vuosina olen tehnyt pajutöitä tarpeeseen, enemmän ja vähemmän, mutta joka kevät silmäni hakevat ojanpientareita etsien ja ihaillen hyviä piiskoja. Lapseni ovatkin tottuneet huudahduksiin, "Oi, miten hyvää piiskaa! Pysähdytäänkö?" Paju on parasta näin maalis-huhtikuussa, 1-vuotiaana piiskana, ennen lehtien puhkeamista. Eli juurikin nyt. Tai vaihtoehtoisesti syksyllä heti lehtien putoamisen jälkeen. Oksia piiskassa ei saa olla, sillä siitä kohdin se punottaessa katkeaa. Sitkoa pajuun saa, kun malttaa antaa kerättyjen, niputettujen piisko...
Rakkaudesta kierrätykseen, ompelemiseen, käsillä tekemiseen ja kaikenmaailman hyggeilyt ja kotoilut, eiköhän ne mahdu tämän pikkulampurin elämänmakuiseen blogiin. Vaan silti vanhanaikaisella meiningillä, lämmöllä ja tunteella kirjoitan blogini. Ois kiva kuulla, mitä ajatuksia nää mun jutut sinussa herättää? Neljä vanhaa juttua tähän opiskeluaikana aloittuun blogiin jätän teille luettavaksi. On ompelija muuttunut, mutta sydän on samalla tiellä vielä. Ja nyt palava tarve kirjoittaa!
Kommentit
Lähetä kommentti